Ja ikävä on suunnaton. En osaa edes lähteä kirjoittamaan vielä muistokirjoitusta Paavosta (enkä Riesasta), sillä kahden koiran menetys kolmen kuukauden sisään on ollut liian raskasta. Ei kenenkään tulisi joutua kokemaan tällaista. Kyllähän sen tietää, että näistä karvaisista ystävistä joutuu luopumaan joskus, mutta ei sitä osaa odottaa näin pian. Ikävä on loputon.
Into on suhtautunut ystävänsä poismenoon yllättävän hyvin. Vähän haki Paavoa ensimmäisenä iltana ja oli levoton, mutta rauhoittui viereeni lopulta hyvin. Sen jälkeen en ole huomannut, että Into olisi ystäväänsä hakenut. Ystävät ovat kiskoneet meitä Inton kanssa treeneihin mukaan ja lenkille, jotta emme mätänisi murehtimassa vain kotona. Silti arki vain yhden koiran kanssa on hyvin outoa. Edelleen laitan ruuat kahdelle (tai kolmelle) koiralle, lenkillä käsissä on liian vähän remmejä ja on hyvin outoa, että sängyssä vieressäni nukkuukin enää vain yksi koira. Riesa ei ole lämmittämässä varpaitani peiton alla, eikä Paavo kuorsaa lampaantaljalla sängyn vieressä.
Nyt ei kuitenkaan ole aika uudelle perheenjäsenelle, vaan aion keskittyä 100% vain Intoon. Siinä koirassa on potkua jos mihin. Enkä pysty ottamaankaan uutta koiraa, sillä menettämisen tuska ja kaipuu on vielä liian voimakkaana mielessä. Niinkuin moni on sanonut, niin nyt pitää vain nauttia yhden koiran arjesta. Mutta mitä se on, kun minulla on ollut vain yksi koira viimeksi 10,5 vuotta sitten.. Tämä uusi arki on vielä varsin outoa.
Kunpa saisin halata Riesaa ja Paavoa vielä kerran. Kertoa vielä kerran, kuinka paljon niitä rakastan. Nyt niille on sanottu viimeinen käsky ja se oli molemmille "vapaa".
Kommentit
Lähetä kommentti